Voin yhtyä monien kirjoja lukeneiden mielipiteisiin (mm. Amman lukuhetki- ja Kirjakirppu-blogit). Moriartyn teksti on kevyttä ja helppolukuista, hauskasti ja koukuttavasti kirjoitettua. Epävarmuus tarinan päättymisestä pitää pintansa loppuun asti. Onko kirja kuitenkin pieni välipala, jonka voi unohtaa helposti? Samaa kieltämättä pohdin itsekin.
Näin kävi mm. Moriartyn aiemmalle teokselle Hyvä aviomies. Olen lukenut sen. Ehkä tämä sallitaan tämänkaltaiselle "hömppä" kirjallisuudelle, jossa ei kuitenkaan ole mitään piinavan koukuttavaa sisältöä, joka seuraisi lukijaa lukuhetkien ulkopuolellekin. Ehkä juuri tätä ennen minut todella mukaansatemmannut Renee Knightin kirja oli vain niin hyvä, että oli kyseessä kirja kuin kirja, olisi sillä ollut tekemistä selättää edeltäjänsä.
Kirja oli kuitenkin hyvä, vaikka välillä mieleen hiipi ajatus siitä, että tarinan olisi saanut kyllä kerrottua huomattavasti vähäisemmälläkin sivumäärällä (495). Loppujen lopuksi sijoittaisin kirjan kategoriaan "Aurinkotuolikirjat". Sen lukisi kivasti viikon mittaisella rantalomalla :) Suosittelen tarttumaan, mikäli haluaa mukavaa ajanvietettä ja leppoisaa lukukokemusta. Mutta ennen kolmatta Moriartyn suomennettua teosta Mustat valkeat valheet, taidan kuitenkin hypätä taas vähän erilaiseen maailmaan, joka painii samassa sarjassa Knightin kirjan kanssa. Lukuun siis Paula Hawkinsin Nainen junassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti